”Pyydän teitä nousemaan. Pidetään hiljainen hetki kaatuneille isillemme”. Näin puhuttelevasti alkoi Kymenlaakson Sotaorpojen kuukausitapaaminen, ja samalla tavalla sotaorpojen tapaamiset alkavat aina. ”Seurustelun sakramenttia” saimme harjoittaa kahvipöydissä ennen tilaisuuden alkua, ja olikin mielenkiintoista keskustella henkilöiden kanssa, jotka ovat poteneet talvi- ja jatkosodassa kaatuneiden isiensä ikävää lapsuudestaan saakka.

”Isä kirjoitti äidille rintamalta, että kyllä sinä voit lähettää kaksi vanhinta lasta Ruotsiin sotalapseksi, kun sinulla on talonpidon ja nuorimmankin kanssa paljon työtä. Ei äiti lähettänyt, vaan jaksoi pitää meidät kaikki luonaan. Siitä me sisarukset olimme äidille ikikiitollisia. Isä kaatui kesällä 1944.” Tässä yhden sotaorvon tarina, jonka kuulin tilaisuudessa.

Minua oli pyydetty kertomaan tilaisuudessa lottien toiminnasta sotavuosina, ja siitä millaista on nykyinen perinnetyö. Luentoni kirvoitti vilkkaan keskustelun ja kysymysten tulvan. Sain kuulla, että ” ei me olla tiedettykään millaisia vaiheita lottajärjestöllä on ollut, ja kuinka valtava panos lotilla oli sotavuosina, myös sotaorpojen auttamistehtävissä.” On tärkeää, että me perinnelotat valotamme kuulijoille historiaa, ja samalla kerromme tämän päivän perinnetyömuodoista. Veteraanin iltahuuto -laulussakin kehotetaan, hoivatkaa, muistakaa ja kertokaa.

Tilaisuuden lopuksi kouvolalaisesta sotalapsesta Kaisusta dokumentin tehnyt henkilö valotti läsnäolijoille sotalasten tarinaa, ja toivotti tervetulleeksi Veteraaniviikolla dokumentin julkaisutilaisuuteen. Yhdistyksen jäsenet jäivät ”parantamaan maailmaa, ja vaihtamaan kuulumia”, kun lähdin jatkamaan omaa perinnelotan arkeani.